Elämyspedagogiikka on vahvasti liitetty seikkailukasvatukseen ja sen määritelmiin. Kasvatuksen ja koulutuksen pedagogissa pohdinnoissa elämysten ja kokemusten merkitys on jätetty vähemmälle. Uusituissa opetussuunnitelmissa ja keskusteluissa opetustapojen muutoksessa on työtapoihin nostettu kokemuksen merkitys motivaation edistäjänä. Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 toteaa: ”Kokemukselliset ja toiminnalliset työtavat tarjoavat elämyksiä ja vahvistavat lasten oppimismotivaatiota”. Myös Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelma (2005) nostaa kokemukset esille varhaiskasvatusympäristöjä määriteltäessä.
Elämysten kautta oppiminen voi parhaimmillaan vaikuttaa koko tulevaisuuteemme. Elämykset ja kokemukset ovat ympäristökasvatuksen ja kestävän elämäntavan ydintä. Henkilökohtaisten elämysten ja kokemusten kautta suhteemme ympäristöömme lujittuu, opimme ympäristöstämme välittämistä ja sisäistämme tekojemme vaikutukset ympäristöön. Kasvattajan näkökulmasta tavoitteena on saavuttaa ekologisesti vastuullista käyttäytymistä, jossa on otettava huomioon mahdollisuuksien mukaan myös tulevaisuuden näkymät. (Enkenberg ym 2000).
Lähiluonnossa tapahtuva oppiminen ja toiminta ovat upea mahdollisuus elämysten ja yhteisten kokemusten kautta syvälliseen oppimiseen. Se aktivoi lapsen uteliaisuutta sekä vahvistaa sisäistä motivaatiota oppia uusia asioita esimerkiksi ilmiöpohjaisen tai ongelmalähtöisen lähestymistavan kautta. Intensiivinen kysymys voi parhaimmillaan herättää eri-ikäisissä oppijoissa toiminnan, jossa oman motivaation kautta ponnistelemme tiedon saamiseksi, vaikka se ei olisikaan helppoa ja hauskaa. Kristiina Kumpulainen on verrannut Opin tiet (2015) julkaisussa motivoitunutta työskentelyä osuvasti ”leikkivään lapseen, joka kadottaa ajan ja paikan tajun syventyessään leikkiinsä ja samalla oppimiseen”.
Syvälliseen oppimiseen voidaan vahvasti liittää varhaislapsuuden kokemukset ja elämykset. Oppiminen on syvällisempää, kun asiat sijoitetaan johonkin merkitykselliseen yhteyteen. Suurin osa siitä mitä lapsi oppii, ei niinkään ole seurausta opetuksesta vaan jatkuvasta osallistumisesta arjessa. Oppiminen on riippuvaista siitä, mikä lapsia itseään kiinnostaa ja millaista tukea, välineitä ja ympäristöjä heillä on käytettävissään tavoitteiden saavuttamiseksi. (Vartiainen 2015).
Juuri luonnossa asiat tuntuvat oppijasta tärkeiltä, sillä niihin liitetään aistikokemuksia, joita emme voi saada ollessamme sisätilassa. Sisällä emme koe koko kehon avulla tapahtuvaa tunnetta sateesta, tuulesta tai pakkasesta. Sisällä emme myöskään pysty samalla tavoin havaitsemaan muutoksia luonnossa. Varhaislapsuudessa muutoksen havaitseminen ja syy- seuraussuhteiden pohdinta nousevat kuin itsestään esille lähiluonnossa, tähän ei tarvita opettamista. Havainnoimaan oppimisesta lähtee lapsen tiedollinen kehitys.
Varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen menetelmissä leikki on keskiössä. Alle kouluikäisten lasten kanssa oppiminen tulee tapahtua ihmettelyn, havainnoinnin, liikunnan ja leikin kautta. Toiminnassa on merkityksellistä lasten oma aktiivisuus ja uteliaisuus, joka synnyttää toiminnan motivaation. Lähiluonto toiminta-, leikki-, ja oppimisympäristönä jättää lapseen muistijäljen, joka säilyy aikuisikään asti. Kyselylytutkimuksessa ns. metsäeskarin vaikutuksista eräs vanhemmista kuvasi tätä muistijälkeä osuvasti:
Lapsi oli kummitätinsä kanssa Korkeasaaressa eskarivuoden jälkeen. Lapsi oli kävellyt silmät kiinni. Kummitäti oli sanonut, että ”älä kävele noin, ettet vaan törmää mihinkään tolppaan”. Lapsi vastasi: ”Mun täytyy kulkea näin, että mä kuulen paremmin meren ja tuulen ja voin haistaa luonnon.” Vastaus pysäytti myös kummitädin ajattelemaan… joten kyllä metsäeskarilla on ollut selkeä vaikutus lapsen elämässä. Ja vaikka vanhempana on vähän kiinnostuksen kohteet vaihtuneet, niin varmasti siellä muistoissa on kokemukset eskarista! (Parikka-Nihti, Suomela 2014)
Ajan hengen mukaisesti opettajan ja kasvattajan rooli on toimia oppimisen mahdollistajana. Opettaja muuttuu tiedon kertojasta oppimisen motivoijaksi, joka herättää oppijassa tarkasteltavaan ilmiöön liittyviä kysymyksiä. Nämä kysymykset opettaja pukee helpommin ymmärrettävään ja yksinkertaisempaan muotoon jatkopohdintaa varten. Opettajan rooli tulee nähdä mahdollistajana sekä uuden aiheen käsittelyssä erilaisen lähestymistavan ohjaajana. Elämyksellistä oppimista käytettäessä opettaja ei voi olla liian kapeakatseinen, eikä pyrkiä etukäteen päätettyyn johtopäätökseen tutkittavan ilmiön ympärillä. Lapselle on annettava mahdollisuus tehdä omia, ainutlaatuisia, pieniäkin havaintoja tutkittavasta aiheesta. Siksi luonto monimuotoisuudessaan mahdollistaa juuri havaintojen kautta oppimista jolla on lapselle tai oppijalle laajempi merkitys.
